Kolme vuotta aika lailla päivälleen siitä, kun karkasin kotoani. Jos 2004 pääsiäisenä joku olisi sanonut, että elämäsi on ihan eri mallilla parin vuoden päästä, en olisi koskaan uskonut moista.

Lopputulos oli kuitenkin se, että  että minä muutuin, mieskin muuttui, mutta muutuimme vielä erilaisemmiksi. Minä muutuin itselliseksi, lakkasin pelkäämästä oikukasta puolisoa, tein oman pääni mukaan. Se kostautui pääsiäisenä kotiin palatessa. Yhteinen pääsiäisloma meni silloin aika mukavasti, kovasti paranneltiin avioliittoa. Kotona olikin kaikki toisin, olisi pitänyt puhua eri sävyyn, koska niin vaadittiin (olin vuosien varrella koittanut kaikki puhesävyt; kaikki vääriä), olisi pitänyt ottaa osaa hänen murheisiinsa eli kuunnella kaikkea jaaritusta.

Koska en totellut, piti vähän töniä, mutta tytär poikaystävineen tuli väliin. Sitten tunnin päästä lähdin koiraa ulkoiluttamaan ja sillä tiellä olen vieläkin. Vuosia ajattelin, että hän oli elämäni mies, suuri rakkauteni jonka eteen teen mitä vain. Kyllä ihminen on hullu ja sokea!

Ainoa, mikä kaduttaa, on kun en lähtenyt jo vuosia aiemmin.